Nyt me ollaan taas yhdessä. Juuri kun sekoilin ja sotkin elämäni se haluu mut taas. Se sano kyl et se on kokoajan halunnut, ei se vaan oo kehdannu. Sen jälkeen mitä se on mulle tehnyt.

En mä voi kiistää ettenkö haluais. Etteikö se tuntuis ihanalta. Muiden katseet kyllä verottaa. Kaikki katsoo kuin pientä lasta. Ihan kuin se ois vaihe. Ehkä rakkaus on vaihe.

Oli duunipaikan pikkujoulut, jotka oli loppupeleis ihan kivat. Ei ois kyl yhtään huvittanu mennä, pakotin itteni nousee sängystä ja menee sinne. Join liikaa, heräsin duunikaverin sohvalta ja menin duuniin. Enkä tiiä kehtaanko nyt enää mennä töihin.

Onneks mul on nyt se jonka syliin käpertyä.

Tarvitsen sitä liikaa.

Pakotin itseni ylös sängystä lauantaina. Kun kerran oli ilmaiset liput oli pakko lähtee matkamessuille. Päädyin krapulaisen Maran kanssa kaljalle ja sieltä suunnistin sit kaupan kautta juhliin. Itselleni ostin kaksi kaljaa..

Kyl mul oli kivaa mutta tuli juotua taas liikaa. Aamu yhteentoista. Kun päädyin yksin juna-asemalle mun mielenterveys hajosi. Tuijotin junaraiteita. Aurinko paistoi. Soitin A:lle. Mulle uskoteltiin että kannattaa yrittää vähän enemmän. Aina vain vähän enemmän. Mutta suostuin siihen. Koska itse en ikinä olisi tarpeeksi vahva, en voi sitä tuomiota muillekaan langettaa. Koska se ei olisi reilua. Koska tämä elämähän on tunnetusti reilu.

Ilman sua ei ole mua.

Ilman pitkiä selityksiä on vaikea kuvata mun elämää. Uskon että kokemukset muokkaa susta sen ihmisen kuka sä olet. Oon ollut niin pitkään sekaisin, on ollut niin monta outoa uutta kokemusta etten enää tiedä kuka mä olen. Olen muuttunut.

Mun oli pakko vaihtaa lakanat. Ei sen takia et ne oli likaiset vaan koska ne tuoksui tytöltä.Ois se pitänyt jo arvata et ei voi dokaa sen kanssa. En mä edes haluais palata sen kanssa yhteen on vaan niin helppoa palata tuttuun. Kaipaan normaaliutta. Kaipaan miestä rinnalleni jota voisin vapaasti kontrolloida. Lahjoa se suukoin  hakemaan mulle kaupasta kallista appelsiinimehua, jonka syliin käpertyä jossa voisin uskotella itselleni olevani turvassa. Ja kai se onkin turvallista. Turvallisempaa kuin tämä.

Pelkäsin jo hukanneeni avaimenkin. Tunnin etsimisen jälkeen ne löytyi, joka tääkin vain todistaa kuinka humalassa olinkaan. Eilen en koko päivänä noussut sängystä, tänään pakotin itseni syömään S:n kanssa. Eipä musta kai ihmeemmin seuraa ollut, masentaa niin ettei rajaa. Ei vain kerta kaikkiaan huvita, joko ajattelen tyttöä tai sitä miten tästä saisi elämästä saisi helpompaa. Miten voisin hankkia sen opiskelupaikan ja poikaystävän ja oman pienen solukämpän. Opiskella ja valmistua ja hankkia lapsia. Niin siinä varmaan käykin. Sitten tää vaan naurattaa.

Ei se lakanoiden vaihto auttanut. Koko kämppä tuoksuu siltä.